tiistai 24. huhtikuuta 2012

Vanhalle ystävälle

Viimein tuli aika Jessen poistua tästä maailmasta. Tämä kirjoitus on siis omistettu Jessen muistolle. 16.4.1997 syntyi Hiekkakankaan kennelissä ihastuttava uroskoira. Sääli vain, kaikki olivat varanneet kyseisestä pentueesta narttuja, mutta pentueeseen syntyikin yhdeksän urosta ja yksi narttu! :D (kiinnostuneille; tässä on Jessen tiedot) Tämän takia kennelissä odotti kaksi urospentua vailla omia ihmisiä. Kahdesta tuhisijasta valitsin solakamman, kauniin urospennun, jolla kuulemma oli "paremmat kulmat".
Toverilla oli uskomattoman lyhyt ja pehmoinen turkki pentuna, kuvasta tekee oikein mieli alkaa rapsutella! :)
Jesse oli jo pienestä pitäen uskomaton naurattaja, ja sillä riitti huumorintajua paljon pidemmälle kuin kellään muulla meidän perheessä ;D Jaria nauratti kuvanottohetkellä kovastikkin tilanne! :D Jessehän on pennusta asti ollut perheenjäsen, kuten meidän perheessä kaikki koirat. Se oli Minun Koirani, sain sen 10-vuotiaana. Yhteistä taivalta oli siis se viitisentoista vuotta - vaikkakin viimeiset vuodet se asui vanhemmilla. Meidän perhe on aina viihtynyt mökillä, ja koira on kuulunut aina selkeästi siihen mökille menemiseen mukaan. Lappiinkin mennessä ei haitannut, vaikkei saanut kuusta jouluna sisätiloihin - niin kauan kuin koira oli mökkiin tervetullut.
Jesse piti minusta huolta aina. Kun pelotti olla yksin, se oli turvaamassa selustaa. Kun maailma potki päähän teininä, purin sille kaikki ongelmani. Se osasi aina tulla lohduttamaan - paljon paremmin kuin nykyinen koirani ;) (ei huononna Lemmyä tietysti millään tavalla, koirissahan on eroja kuten ihmisissä)
Yllä olevassa kuvassa Jesse poseeraa edeltäjänsä kanssa. Sari oli ensimmäinen koiramme, collienarttu. Sekin eli joksikin 15-vuotiaaksi. Kuvan ottaminen vaati kärsivällisyyttä, sillä Jesse oli vasta vuoden vanha, eikä Saria erityisemmin koskaan koulutettu mihinkään.. Mutta, yrittämällä, tämäkin kuva onnistui! ;)
Jessestä on saatu vaikka mitä hienoja poseerauskuvia. Se olikin pitkäpinnaisena koirana parasta, mitä teinitytölle voi tapahtua. Tosin siis täytyy myöntää, etten Jessen takia osaa kouluttaa koiraa. Jessen kanssa kaikki tuli niin luonnostaan ja oli niin helppoa, ettei siitä tavallaan oppinut mitään. Kaikki vaan sujui.. Kuusivuotiaana se ihan itsenäisesti hoksasi, että se käy maate vapaana ollessaan, jos joku tulee vastaan, ja odottaa että saavun paikalle.
yllä oleva kuva oli pakko laittaa tähän tasan siksi, että tuo ilme on NIIN sama kuin Lemmyllä usein. Tämän tietävät Lemmyn ja minun kanssani paljon aikaa viettävät.. Täytyy sanoa, että Lemmyssä ja Jessessä on paljon samaa - ne hyvät asiat.. :)
Jesse oli myöskin kaikkien kaveri. Vaikka meille tuli millaista karvaturria, se oli aina ystävällinen ja tuli toimeen. Hiisi, meillähän oli jopa HEVONEN pari viikkoa, ja Jesseä sai lenkittää vapaana hevosen vierellä :) Sitä tulen fiilistelemään takuulla koko loppuelämäni. Jesse oli vain just niin mainio, kuin koira voi olla. Ja kyllähän se myös vähän ratsasti, nimittäin sellaisella leluhepalla jonka äitini minulle rakensi kun oikeata hevosta pyytelin.. :D
Voisi sanoa, että oltiin Jessen kanssa erottamattomat kun olin teini. Vein sen mukanani joka paikkaan, ja lenkitettiin kaverin kanssa koiria usein. Jesse oli väsymätöntä metsäseuraa, ja jaksoi juoksennella vapaana iloisesti kun itse menin nauttimaan rauhasta ja omasta ajasta. Käytiin myös Haminassa, ja muistan kerran menneeni sen kanssa jonnekin junalla... En vain kuollaksenikaan muista, minne. Tampere, Turku, Helsinki? Missä me ollaan oltu yötä?
Kaikenkaikkiaan täytyy sanoa, että surettaa kun vanha ystäväni on poissa, mutta ei toisaalta voi surra. Ihan mielettömän hyvän elämän se sai, paljon paremman kuin mistä jotkut koirat voivat edes uneksia. Se sai juosta hirvenpaskassa, uida meressä ja joessa ja mutaisissa ojissa, se itseasiassa useinkin heitti talviturkkinsa jo helmikuussa. Se oli aikalailla loppuun asti hyvässä kunnossa, nuuhki kiinnostuneesti ja tuijotteli kaikkea vielä kuolinvuoteellaan. Kuolema hänellä oli uskomattoman rauhallinen ja melko arvokas, äiti ja minä silitimme rakasta ystäväämme vielä viimeisen henkäyksen jälkeenkin. Itkettää paljon, mutta vielä enemmän hymyilyttää ja naurattaa - mitä kaikkea ollaankaan koettu! Hetkeäkään en vaihtaisi. Kevyet mullat, rakas vartijani.


torstai 12. huhtikuuta 2012

Teatime.

Kävin sitten Tampereella. Ja Helsingissä. Ja Jyväskylässä. Ai hitto, onpa muuten kivaa olla kotona taas. Kirjontakonekin on ihanasti surissut tänään, kehräsi mukavasti tehdessään mulle mahtavan kuvion. Toki olen itse sen kuvion takana, ja puhkun ylpeyttä. Oli taas vähän vaikea suunnitella, missä järjestyksessä toivoisin koneen tikkaavan asian. Kuvio oli myöskin hyvin koristeellinen. Teksti kuviossa oli onneksi hyvin simppeli, army-tyylinen. Olen ylpeä, ja vien kuvion huomenna asiakkaalle saamaan arvostelun. Jännittää. Nimittäin, koko homma näytti oikein hyvältä ennenkuin lisäsin taakse liimapinnan. Nyt siitä tuli jotenkin aaltoileva, kurttuinen. Pelottaa. Ehkä se siitä.

Tein toisenkin kuvion ihan vastikään, tasan viikko sitten. Sen tein Emilietä varten. Menin Emilie Autumnin keikoille, molemmille, ja Helsinkiin minulla oli ostettuna VIP-passi. Joo, melko HC, mutta seuranani oli Satu, pitemmän linjan EA-fani. Halusin hillua hänen kanssaan saumattomasti, joten uhrasin 40 euroa musiikinjumalien alttarille. Sen kuvion uskallan näyttää tässä näin, siitähän tuli siis laukku:







Laukkuun meni myös muita juttuja tytöille, muunmuassa UT:n uusi kirjanmerkki-pitsi



Kaikenkaikkiian annoin tytöille lahjaksi laukun, neljä seittipitsiä, kaksi sydänlukkopitsiä, yhden kirjanmerkkipitsin, yhden kukkapitsin ja Fridge poetry kit for Wayward Victorian Girls. Se hieman epäonnistui, ja esim AND-sanan taisin unohtaa tyystin (haha, yrittäkääpä tehdä lauseita ilman sitä!), mutta se on oikein rakkaudella tehty, ja ajattelin tehdä jatkossa lisää. Meinaan aika makea idea, me thinks.



Tässä vielä esimerkkejä, millaisia tekstejä voi saada aikaan fridge poetry kitillä:




Siitä hyvästä, että olin maailman kiltein pikku fani (=ostin VIP-lipun) sain VIP-passin ja julisteen johon EA kirjoitti nimmarinsa ja piirsi yläkulmaan rotan. Ai, niin, minulla ja Satulla OLI rotankynnet EA-keikalla. KHYLLÄ. :D Sain myöskin Satun tuomana Veronicalta nimikirjoitetun julisteen. Tyypit jäivät Nosturille kyttäämään, jos näkisivät vielä vilahduksen idoleistaan, itsehän vanhana kiinnostumattomana akkana talsin vain takaisin hotellille ja tylysti menin suihkun kautta nukkumaan.. ;) I'm so lame.



Tampereen keikka oli mahti, kun uskalsi olla tokassa rivissä eikä tarvinnut miettiä oman olemisensa puolesta. Sinne saavuttiin joskus kymmenen aikoihin tms, mutta ei missattu yhtään mitään keikasta, hyvä me! Jonkun aikaa ehdittiin jo Satun kanssa epäilemään, ettei päästä ollenkaan pois Kotkasta. Esteitä oli ja paljon. Satu jopa unohti fanilahjansa kotiin!! Aina pitää käydä pari kertaa kodin kautta jos lähtee Satun kanssa jonnekin, esim toogabileisiin uimahallille. Tampereella käytiin uskomattomassa pitsamestassa, jossa olisi saanut pitsansa päälle avokadoa, mangoa, kiiviä, mansikkaa... HOW WEIRD. Suoraan Klubia vastapäätä. Siellä oli uskomaton meno ja meininki, kun teinityttö julisti miehelleen että hänellä ON oikeus tupakoida jos hän haluaa niin, pojat keskustelivat huonoista leffoista (ehdotin niille paria hyvää) ja ruotsalainen mies kyseli missä kannattaa syödä. Oli jännää.

Tampereella heräiltiin varmaan joskus yhdeltätoista, yllättävän hyvin jaksoi nukkua. Sitten joskus yhden-kahden aikoihin aloitettiin epätoivoinen yrittäminen Helsinkiä kohti. Piti mennä Prisman kautta - tarvittiin sukkiksia ja kaiutin, jotta pystyi kuuntelemaan hyvää musaa autossa. Autonihan tottakai hajosi ennen tätä eeppistä matkaa, joten piti lähteä liikkeelle Volvolla. Siinä ei ikävä kyllä ole AUX-piuhalle paikkaa soittimessa ja lähemmäs kaikki CD:t pomppivat. Jeje!! Joten hankin maailman hienoimman pinkin kaiuttimen automatkaa varten.



Helsingin Eerikinkatu 42sen Omenahotelli oli loistava. Siis aivan mieletön. Oli niin lyhyt matka Nosturille, ja sunnuntaina Kampin K-Supermarkettiin oli niin lyhyt matka mennä hakemaan sapuskaa. Ja tapaamaan ihania vanhoja duunikavereita. Röherö oli varsin ihanasti siellä lihatiskillä :)

Keikka Helsingissä ei yltänyt Tampereen tasolle, vaikka olikin tietysti ihan hupaisaa päästä heittämään läppää Emilien ja Veronican kanssa. Molemmat olivat toki tyystin otettuja heille annetuista lahjoista, hah! Mutta en ilkeä varmasti näyttää koskaan kuvia, jotka minusta otettiin niiden kaunottarien vierellä. Noh, se ei sinäsä haittaa, koska kenenkään ei koskaan tarvitse tietää että minä heidät tapasin. En onnekseni ole oikea fanityttö. Tosin, koska Satu on Emilien ja minun kanssa samassa kuvassa, se oli syytä laittaa välittömästi esille FaceBookkiin. Voihan Satu! Kumpa olis otettu kaks kuvaa, yks missä Satu ja mie ja Emilie, ja yks missä Satu ja Emilie. Kaikki oisivat olleet takuulla tyytyväisempiä ;))

No voihan himputti. Jatkan bloggaamista joku kerta, kun bloggeri jopa toimii. Nyt taidan vaan käydä sitten vähän ärtyneenä nukkumaan. Oisin halunnu laitella pari kuvaa lisää, mutta nööhöhöyyy. Vai onko tähän tullut jokin outo kuvaraja?

--

HA! Tää kone vaan jumitti, se avasi tuon ponnahdusikkunan (joka tulee kuvia lisäillessä) jotenkin jännästi tämän selainikkunan taakse, joten en löytänyt sitä. HA. Miten ihanaa onkaan tämä teknologia.

Tässä tunnelmaa keikalta:







Sitten tulin kotiin, ja upea parempi puoliskoni toi minulle pitsaa lähes välittömästi kotiuduttuani! Olin maailman upeinta seuraa, sillä olin nälkäinen, todella väsynyt ja uskomattoman kiukkuinen. Ahh. Kuinka äkäpussi kesytetään?

Maanantaina lähdettiin Jyväskylään, ja matkalla oli aivan uskomaton usva. Teemu saikin jopa yhden ei-tärähtäneen kuvan (sinäsä ihmeellistä, sillä asetukset eivät tod olleet tilanteeseen otolliset - tai sitten se ainoa onnistunut tuli sen jälkeen kun vaihdoin kameran manuaaliasetuksista automaatille).



Ja ainiin, maanantaina käytin nenät lenkillä.